Mielipide: paralumilautailu on urheilua parhaimmillaan

Teksti & Kuvat: Simo Vilhunen / simovilhunen.com
WHO arvioi vuonna 2011, että ympäri maailman noin 15% eli yli miljardi ihmistä elää jonkin elämään vaikuttavan vamman kanssa. Valtaosa ihmisistä kokee elämänsä aikana väliaikaisen vammautumisen – joka kenties saa arvioimaan uudelleen asennetta elämää, omaa kehoa ja muita ihmisiä kohtaan.

Paralumilautacrossissa on tällä hetkellä kolme vammaluokkaa, joihin urheilijat sijoitetaan yksilöllisen arvioinnin perusteella. Lower Limb 1 -luokkaan sijoitetulla urheilijalla on merkittävä heikkous tai vamma yhdessä jalassa tai lievempi vamma tai heikkous kahdessa jalassa. LL1-luokkaan sijoitetaan esimerkiksi reisiamputoidut urheilijat. Matti Suur-Hamari kilpailee sääriamputoituna urheilijana Lower Limb 2 -luokassa. Upper Limb (UL) -sarjassa urheilijoilla on yläraajavamma.

Vammaluokituksen arvioinnissa otetaan huomioon mm lihasvoimaan, liikeratoihin ja koordinaatiokykyyn vaikuttavat tekijät. Osa paraurheilijoista on Matin tavoin menettänyt raajan onnettomuudessa, osalla on synnynnäinen vamma, osan elämäntarinaan kuuluu sairaus kuten syöpä. Osalla urheilijoista luokitus liittyy aivoihin tai keskushermostoon. Esimerkiksi Matin tiimikaveri Ben Tudhopella (AUS) on synnynnäinen CP-vamma, joka vaikuttaa hänen kehonsa vasemman puolen lihasten koordinaatioon. Mukana on myös sotainvalideja, kuten Afganistanissa räjähteeseen astunut Iso-Britannian Owen Pick.

Alaraaja-amputoidut urheilijat käyttävät kilpailuissa yleensä erityistä kisaproteesia, joka on suunniteltu lajin vaatimuksiin. Reisiamputoitujen urheilijoiden proteeseista voi bongata maastopyörästä tuttuja iskunvaimentimia.

Osa urheilijoista on palannut rakkaan lajin pariin vammautumisen jälkeen. Osa on löytänyt vammaansa soveltuvan, erittäin kilpailullisen lajin pariin hieman myöhemmin. On hienoa, että paralumilautailu kasvaa ja kilpailu sarjoissa kovenee kausi kaudelta.

Matti Suur-Hamari on hyvä esimerkki siitä, että proteesi ei ole este eikä välttämättä edes hidaste sille, miten lujaa lumilautaa voi radalla ajaa. Perspektiiviä antaa Matin SM-kulta boardercrossissa myös avoimessa sarjassa. Lajissa pitää käyttää kroppaa ja päätä kokonaisvaltaisesti, kovassa nopeudessa. Matilla nämä ominaisuudet ovat huippuluokkaa.

Paralumilautailija, harvinaisen luusyövän vuoksi reisiamputoitu Brenna Huckaby (USA) nosti tämän vuoden elokuussa esiin mielenkiintoisen kysymyksen koskien vammaisuuden stereotyyppiä; miten voimme muuttaa narratiivia siitä, mihin vamman kanssa elävät kykenevät?

Brenna ehdotti, että jokainen meistä voisi sivistää itseään ja ympärillään olevia, jotta yhteiskuntamme muuttuisi inkusiivisemmaksi, eli että vamman kanssa elävät eivät pelkästään pääsisi pöydän ääreen, vaan heille annettaisiin tilaa osallistua ja puhua. Vammattoman 85 prosentin tehtävänä olisi kuunnella, oppia ja kehittyä.

Inklusiivisuudesta on tulossa kova sana bisneksessä. On paljon viitteitä siitä, että monimuotoiset tiimit ovat innovatiivisempia ja suoriutuvat paremmin luovasta ongelmanratkaisusta. Monimuotoisuus on kytköksissä myös työntekijöiden pysyvyyteen ja parempaan taloudelliseen menestykseen.

Vammattomassa kehossa elävälle Pyhätunturin paralumilautacrossin seuraaminen – erityisesti paikan päällä – on oivalluksia, inspiraatiota ja myös arvonantoa ruokkiva kokemus, jota ei voi kuin suositella lämpimästi kenelle tahansa.

Mikä on urheilun tehtävä yleisön näkökulmasta? Jos se on viihdyttää ja inspiroida, sekä tuottaa mieleenpainuvia kokemuksia ja oivalluksia, paralumilautailu on urheilua aivan parhaimmillaan.